Vipen parku ja purkaus

Päiväkirjaote   ”Sinulla on tunne, että et jaksa. Elimistö huutaa ja kaikenlaiset pelottavat oireet ovat jatkuvasti läsnä. Jatkat eteenpäin ja jos mahdollista, kiihdytät vauhtia. Et halua pysähtyä, se pelottaa. Et näe totuutta, koska se on peittynyt sumun taakse. Siinä olotilassa pitäisi löytää tilanteesta ulos pääsy, pitäisi pystyä tekemään järkeviä, suuria ratkaisuja oman hyvinvointinsa eteen. Hyvinvointi, mitä se taas tarkoittikaan…  Päällimmäisenä pelko tulevasta ja hämmennys siitä, ettei tunne enää itseään. On tunne, ettei tunne… ei mitään. Ei ymmärrä miksi ei voi toimia niin kuin ennen. Ei muista miltä tuntuu olla aidosti onnellinen. Mihin tähtään, kun kiintopiste on kadonnut.” Sitä kulkeen kun robotti kovaa ja tasaista tietä. Se tie on niin tuttu ja selkeä. Olisi lupa käydä kokeilemassa vihreää ja pehmeää, vierellä kulkevaa, mutta pelottaa. Mistä tietää kantaako maasto, pistääkö käärme tai ampiainen.  Kaadunko risuun ja lyönkö pääni kiveen. Rohkea askel p...

Fyysiset oireet Tämä puu, se oli minun terapia puuni. Makasin usein terassilla ja katselin sitä. Kerran myrskyssä se kaatui, sen tilalle jäi vain tyhjä aukko. Olin surullinen, maisema näytti oudolta, vieraalta. Nyt sen juuresta kasvaa jo uusi elämä, monenlaista vihreää, tuoretta ja kestävää. Tänäpäivänä tuon puun tarina kuvaa elämäni matkaa. Jonkun ison lahonneen ja kestämättömän kaatuminen antaa pienille, tuoreille ja kestäville versoille mahdollisuuden. Pian huomaatkin, että juuri nuo pienet uudet versot ovat niitä, joita eivät voi suurimmatkaan myrskyt kaataa.  Sairaudet ja erinäiset fyysiset oireet vain ilmaantuivat pikkuhiljaa. Totuin niihin yllättävän nopeasti ja kehoni viestit huonosta olosta muuttuivat osaksi arkipäivää, osaksi elämää. Yllättävän äkkiä sitä alkaa luulemaan, että tällainenhan se olo on ollut jo pitkään, vai onko se ollut näin peräti aina. Tällä tavalla tuntuu ihmismieli toimivat, sitä ikään kuin tottuu huonoon oloon ja kohta ei muusta enää tiedäk...

Aivosumu Kerroin jo aiemmassa tekstissäni läsnäolon häviämisestä ja siitä, kuinka työasiat valtasivat päätäni aina vain enemmän ja enemmän. Tästä seurasi läsnäolon häviäminen, mikä erityisesti näkyi kotona. Töissä usein pystyin olemaan läsnä, olihan työ muuttunut elämäni ”tärkeimmäksi”. Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin, että haastavat ja aivoja kuormittavat asiat saivat aikaan päässäni pelottavan ja oudon tuntemuksen. Aloin kutsua sitä aivosumuksi. Se sana kuvastaa mielestäni hyvin sitä tilaa, joka valtasi pääni sisällön. Aluksi havaitsin sen vain silloin tällöin, mutta mitä pidemmälle uupumus kaivautui, sitä enemmän elin aivosumussa. Olen jo persoonaltani ihminen, jolla voi olla monta rautaa tulessa ja joskus unohtelen asioita. Liekkö syy huonon muistin vai läsnäolon puutteen, mutta aivosumu oli jotain aivan erilaista. Siinä ikään kuin sumu olisi laskeutunut koko ajatusmaailmani päälle. Sen voi kuvitella niin, että on kuva, joka häämöttää vahvan sumun takaa. Tiedät, ...

Läsnäolo häviää Päiväkirjaote 3/19: ”Tänään on ollut raskas päivä, olen ruoskinut itseäni oikein olan takaa. Olen niin pettynyt itseeni ja niin surullinen kaikista menetetyistä vuosista, joita olen laiminlyönyt minulle kaikista rakkaimpia ihmisiä. Eniten mietin kuopustamme. Hyvä Jumala, en muista iltatähtemme alkuvuosista mitään, olen mennyt kuin sumussa sen suhteen. Työelämässä minun tärkein arvoni on ollut juuri lapsen kohtaaminen ja siitä kyllä puhuttiin paljon ja siihen panostettiin, mutta omalle lapselle ei tuota aitoa kohtaamista enää riittänytkään”. En tiedä miten jatkan kirjoitusta, katson ulos ikkunasta ja kyyneleet vain tulevat silmistäni, kuin itsestään, purona. Monesti olen toivonut, että itku tulisi, mutta se ei ole tullut. Nyt yhtäkkiä, kesken ihan hyvän päivän, padot aukeavat. Isältäni olen perinyt pysty rypyt silmäkulmaani, niitä olen aina moittinut, mutta nyt, juuri ne rypyt ohjaavat kyyneleeni siististi poskilleni. Hämmentävää, kuinka jotkut asiat vain tapah...

Ahdistus ja univaikeudet (Päiväkirjaote 3/19) Kuinka sitä onkaan itsensä päästänyt niin huonoon kuntoon, vaikka kroppakin on huutanut apua moneen kertaan. Erilaisia oireita oli vuosien saatossa useita, mutta paniikkikohtaukset olivat ne, mitkä oikeasti pysäyttivät minut. Onneksi matkalle on sattunut kohtaamisia, mitkä ovat osaltaan vaikuttanut siihen, että uskalsin viimein ajatella ja kuunnella itseäni. Nyt olen niistä kohtaamisista niin kiitollinen. Jotenkin tuntuu, että ne on ohjattu minun tielleni. Kai universumi, henkioppaat tai mitkä lie valon tuojat, ovat nähneet, että kohta tuo ihminen luhistuu taakkansa alle. Olen niin kiitollinen, että uskalsin päästää irti” Tiettyjä oireita voin tunnistaa jo ihan yrityksen perustamisen alku metreistä saakka. Sydämen muljahtelua ja painon tunnetta rinnassa oli aina välillä. Aluksi nämä oireet liittyivät haastaviin esimiestilanteisiin, mutta myöhemmin ne tulivat lähes pysyväksi osaksi elämääni. Unettomuus astui kuvaan ahdistuksen seur...