Työuupumuksen oireet 4/4

Fyysiset oireet

Tämä puu, se oli minun terapia puuni. Makasin usein terassilla ja katselin sitä. Kerran myrskyssä se kaatui, sen tilalle jäi vain tyhjä aukko. Olin surullinen, maisema näytti oudolta, vieraalta. Nyt sen juuresta kasvaa jo uusi elämä, monenlaista vihreää, tuoretta ja kestävää. Tänäpäivänä tuon puun tarina kuvaa elämäni matkaa. Jonkun ison lahonneen ja kestämättömän kaatuminen antaa pienille, tuoreille ja kestäville versoille mahdollisuuden. Pian huomaatkin, että juuri nuo pienet uudet versot ovat niitä, joita eivät voi suurimmatkaan myrskyt kaataa. 

Sairaudet ja erinäiset fyysiset oireet vain ilmaantuivat pikkuhiljaa. Totuin niihin yllättävän nopeasti ja kehoni viestit huonosta olosta muuttuivat osaksi arkipäivää, osaksi elämää. Yllättävän äkkiä sitä alkaa luulemaan, että tällainenhan se olo on ollut jo pitkään, vai onko se ollut näin peräti aina. Tällä tavalla tuntuu ihmismieli toimivat, sitä ikään kuin tottuu huonoon oloon ja kohta ei muusta enää tiedäkään.

Voimakkaampia fyysisiä oireita alkoi ilmaantua vasta, kun stressi ja pahaolo olivat jatkuneet useita vuosia. Päivittäinen pahaolo ja sydämen muljahtelu muuttuivat vatsakivuiksi. Jossain vaiheessa tunsin varsinkin nukkumaan mennessä paineen tunnun kurkussani. Vatsa oli kipeä, turvoksissa ja aamuisin oli aina pahaolo (vaikken ollutkaan lämmittänyt saunaa 😉). Niillä oireilla menin varmaan vuoden, ennen kuin päätin mennä lääkäriin. Silloin minulta otettiin paljon kaikenlaisia kokeita ja tietysti sain lähetteen tähystykseen. Tulosten tultua istahdin kuulemaan tuomioni. Jostain syystä olin tuloksia odotellessa miettinyt myös sitä, että jos vain kuvittelen oireeni ja mitään syytä ei löydykään. No siitä ei ollut huolta kun lääkäri alkoi purkamaan tuloksia ja sain kolme diagnoosia samalla käynnillä: Keliakia, helikobakteeri ja kilpirauhasen vajaatoiminta. Lääkäri vain ihmetteli, miten olen ylipäätään pystynyt olemaan, kun elimistö on semmoisessa ”hätätilassa”.

Siitä sitä hätätilaa lähdettiin korjaamaan. Ruokavalio uusiksi, opin ja erehdyksen kautta. Haastetta uuden ruokavalion opetteluun loi lisää vielä sekin, että gluteeniton kaura ei myöskään käynyt minulle. Kilpirauhaslääkitys tasaannutti vähän väsymystä ja paineen tunne kurkusta helpotti pikkuhiljaa. Helikobakteeriin syöty ”hevoskuuri” aiheutti järkyttävät vatsa kivut ja ripulin, mutta siitäkin selvisin ja pikkuhiljaa tilanne alkoi tasaantua. En osaa sanoa, osasinko silloin tuntea kiitollisuutta mistään, mutta tuolla hoidolla ja lääkityksillä sain reilu vuoden lisäaikaa jaksaa työn ja stressin täyteistä elämääni. Keho oli jo huutanut hätäänsä minulle, minä en muuttanut mitään napsin lääkkeet ja jatkoin samaan malliin. Sitten se otti käyttöänsä viimeinen oljenkorren, paniikkikohtauksen.

Olin tehnyt lähtöä töihin jo usean tunnin ajan. Minulla oli toimistopäivä, joten ei ollut niin väliä menenkö kahdeksaan vain kymmeneen. Olin jo käynyt kaksi kertaa autossa ja aina sinne istuessani tunsin valtavan ahdistuksen. Menin sisälle ja keitin vielä kahvit, ajatellen, kyllä se tästä rauhoittuu. Ei rauhoittunut. Menin autoon ja käynnistin, samassa sydän alkoi takoa niin, että ajattelin sen tulevan rinnasta ulos. Siiten tuli tunne tukehtumisesta ja aloin haukkomaan henkeä. Olin yksin kotona ja silloin ajattelin ensikerran, että tämä elämä oli nyt tässä. En muista miten siitä olen selvinnyt ja miten saanut itseni rauhoittumaan, mutta seuraava muistikuva oli, kun istuin rappusilla ja itkin, itkin ja rukoilin. Ensimmäinen tajunnanvirtaani leijuva ajatus oli, että: Tämä ei voi jatkua näin.

Tämän ajatuksen jälkeen tapahtui vielä paljon, homma jatkui lähestulkoon samana. Oikeastaan ainut ero vanhaan oli se, että takaraivossa jyskytti sanat ”tämä ei voi jatkua näin”.

Rakkaudella: Virpi