Uupumisen oireet 2/4

Läsnäolo häviää

Päiväkirjaote 3/19: ”Tänään on ollut raskas päivä, olen ruoskinut itseäni oikein olan takaa. Olen niin pettynyt itseeni ja niin surullinen kaikista menetetyistä vuosista, joita olen laiminlyönyt minulle kaikista rakkaimpia ihmisiä. Eniten mietin kuopustamme. Hyvä Jumala, en muista iltatähtemme alkuvuosista mitään, olen mennyt kuin sumussa sen suhteen. Työelämässä minun tärkein arvoni on ollut juuri lapsen kohtaaminen ja siitä kyllä puhuttiin paljon ja siihen panostettiin, mutta omalle lapselle ei tuota aitoa kohtaamista enää riittänytkään”.

En tiedä miten jatkan kirjoitusta, katson ulos ikkunasta ja kyyneleet vain tulevat silmistäni, kuin itsestään, purona. Monesti olen toivonut, että itku tulisi, mutta se ei ole tullut. Nyt yhtäkkiä, kesken ihan hyvän päivän, padot aukeavat. Isältäni olen perinyt pysty rypyt silmäkulmaani, niitä olen aina moittinut, mutta nyt, juuri ne rypyt ohjaavat kyyneleeni siististi poskilleni. Hämmentävää, kuinka jotkut asiat vain tapahtuvat, enkä minä niille mitään mahda… Nyt en pidättele, enää ei tarvitse

Jos minulta kysytään, mitkä ovat elämäni kolme tärkeintä arvoa ja asiaa, niin voin sanoa miettimättä: perhe, terveys ja onni. Nämä kolme asiaa ovat olleet elämäni perusarvot aina! Tuntuu epätodelliselta, että juuri noista asioista aloin tinkimaan, kun huomasin voimieni vähenevän? Perheestä, terveydestäni ja sitä kautta aidosta onnellisuudestani.

Pikkuhiljaa työ alkoi valtaamaan koko ajatusmaailmaani. Rakastin työtäni (erityisesti lapsia) ja ymmärsin vastuuni, halusin, että kaikki on lakien ja asetusten mukaista. Näiden tuntemusten myötä asetin myös itselleni mielettömät vaatimukset esimiehenä. Halusin olla paras, inhimillisin ja ymmärtäväisin esimies ja tarjota ihanan työyhteisön työntekijöille ja päiväkodin lapsille, mutta tarkoitus ei ollut unohtaa itseäni.

Jos en ollut tuonut töitä fyysisesti kotiin, niin ne olivat alituiseen läsnä ajatuksissani. Enää ei riittänyt yöt, vaan ne valtasivat ajatukseni lähes sata prosenttisesti valveilla olo ajastani. Koska päässäni pyöri jatkuvasti työasiat, minua ärsytti keskeytykset. Kotona minusta tuli pintakireä ja ärtynyt. Kun olin ärtynyt tunsin syyllisyyttä ja olin entistä armottomampi itselleni.  ”Äiti sää et taaskaan kuule” tai ”Hei maa kutsuu” ne olivat mm. lauseita, joilla perhe yritti saada yhteyttä minuun. Kyllä minä yritin, yritin kovasti olla läsnä perheelleni ja ystävilleni, mutta usein huomasin palanneeni kuin salaa, omaan työmaailmaani ja toisen puhe ja asia jäivät vain rasittavaksi kaiuksi taka-alalle.

Jossain vaiheessa yritin tietoisesti pyhittää viikonloput perheelleni. Tietoinen toiminta auttoi. Lauantai meni välillä jo paremmin, mutta sunnuntaina aloin pelkäämään sairaslomasoittoa. Sairasloma sinänsä ei minua haitannut, mutta se työ ja paine mikä siitä seurasi. Näin ollen palautuminen jäi liian lyhyeksi, mikä varmaan osaltaan vähensi voimiani entisestään.

Miten on mahdollista, että arvoni murenivat? Miksi perhe tai ystävät eivät ole huomanneet tai puuttuneet muutokseen? Miten ihmeessä olen antanut läsnäoloni hävitä ja arvoni vääristyä.  Jos muutos olisikin tapahtunut hetkessä, ihan varmasti olisin itse havahtunut tai ainakin lähipiiri, mutta muutos soluttautui elämääni pikkuhiljaa, ajansaatossa.  Uupumuksen tuomat muutokset, henkiset ja fyysiset, hiipivät elämääni hitaasti. Luovutin niille vain pienen osan itsestäni ja aluksi osasin erotella, mikä on minua, aitoa itseäni ja mitkä alueet ovat työuupumuksen tuomia oireita. Mutta usean vuoden aikana oireet ja muutokset muuttuivat osaksi minua, minun persoonani.

Sitä ajattelee, että näin kuuluukin elää. Sitä selittelee itselleen, että tällainen minä olen ja tämä on juuri sitä elämää, mitä haluankin elää. Kaikki on muuttunut niin hiljakseen, että tuon valheen on hyväksynyt koko perhe. Näin sitä voi itseään huijata, vaikka hälytyskellot ympärillä soivat, parisuhde huojuu, lapsi oireilee läsnäolon puutteesta, mies etääntyy alakuloisesta vaimostaan ja vaimo oikeasta itseään. Ja kaikki tämä vain siksi, että kukaan ei enää muista,  mistä kaikki juontaa juurensa, kukaan ei muista, mistä oikea onni kumpuaa.

Rakkaudella: Virpi