Uuden alku

Silloin kun elämän perustukset murenevat, sitä viimeinkin ymmärtää, kuinka  paljon  on aihetta kiitollisuuteen. Tällähetkellä olen erityisen kiitollinen ihmisistä, joiden rakkauteen ja ystävyyteen voin aina luottaa.

Valutalkoot alkakoot...

Päiväkirjaote” Heräsin, se helvetin möykky ja paine oli taas rinnassa. Yksi hyvä päivä on takana ja se herätti taas uutta toivoa siitä, ettei tämä tilanne ole niin paha, kun pelkään. Janne sanoi, että mun silmät on ihan lasittuneet, aina sillon, kun mulla on uupumus päivä. Sitä en oo ite huomannut, mutta ajatus ei kulje ja ei vaan kerta kaikkiaan jaksa tehä mitään tai innostua mistään. Kaikki tunteetkin on sillon jotenkin haalistuneet, varsinkin ilo ja onni. Oikeastaan semoinen sydämestä lähtevä ilo ja onni, joka oikein tuntuu, sitä ei varmaan oo ollu viimeiseen vuoteen. Tunteetkin on muuttuneet pinnallisiksi. Eilen oli taas hyvä päivä, elämä tuntui hyvältä ja tulevaisuus näyttää valoisemmalta. Jaksoin käydä kävelemässä luonnossa ja tein ruokaa ja siivosin. Tälle päivälle olin suunnitellut, että katson vähän avoimia työpaikkoja. Se on joka kerta isku vyön alle, kun luulee, että nyt se on ohi ja sitten ei olekaan”

En ollut itsekään tajunnut miten pahasti olen uupunut. Sitä on vaan elämässä tottunut ottamaan vastaan mitä annetaan ja vaikeuksienkin läpi on sitten rämpinyt. Ne viimeisen kuukaudet töissä oli ihan super raskaat, sen myyntisalailun vuoksi ja muutenkin pato oli jo murtumassa. Sen verran piti pinnistää, että voi työporukalle selittää tilanteen, jotta ymmärtäisivät ratkaisun ja varsinkin sen, että miksi ei olla voitu kertoa heille aiemmin.  Sitten kun saatiin homma kaikkien tietoon, niin oli lupa romahtaa. Se ensimmäinen kuukausi oli niin hirveä, että oikeasti ajattelin, että en selviä.  Olo oli kuin olisi jyrän alle jäänyt. Käytännössä se oli huonoina päivinä sitä, että sitä vaan makasi ja odotti, että milloin tämä helpottaa. Siinä oli vielä asioita, joita piti hoitaa ja silloin keräsin kaikki voimat, että pysyin kasassa ja sitten meni monta päivää putkeen, että ei jaksanut mitään.

Joskus sitä vain pitää mennä rikki. Ihan perinpohjin hajota ja haurastua. Niin sen vain kuuluu elämän mennä, ellei yhtään vähemmällä vaivalla oppisi ymmärtämään omaa parastaan.
-Runoilija Heli Myllylä-

Onneksi mulla on tämä perhe ja ne oikeat ystävät. Tämmöinen tilanne on hyvä puntari siinäkin, että ketkä ovat oikeita ystäviä, jyvät karsiutuvat akanoista. Puolison kanssa juteltiin paljon tästä tilanteesta ja häpeästäni sitä kohtaan, etten ole töissä ja siitä miten minua pelotti ne tietämättömien ilkeät kommentit joita, ehkä joudun kohtaamaan. Häpeä oli myös arjessa siitä, etten välillä jaksa tehdä edes ruokaa. ”Hetki sitten olin ollut tehokas ja tärkeä ja nyt juuri ja juuri jaksoin pyllyni pyyhkiä”. Oli helpottavaa, kun perhe tiesi ja ymmärsi. Nuorimmaisellekin selitin asian ihan avoimesti ja sanoin, että äidin väsymys ei missään nimessä johdu hänestä ja kerroin, että minulla on sellainen sairaus, kun työuupumus, josta kyllä selviän, jos saan paljon lepoa. Tosin silloin, en vielä tiennyt kuinka paljon sitä lepoa tulen tarvitsemaan…

Sitä omaa häpeää helpotti, kun kukaan perheestä ei koskaan syyllistänyt. Joskus saattoi olla vaikeaa ymmärtää, jos olin maanantaina ollut tosi virkeä ja toimelias ja sitten tiistain taas ihan raato. Se hyväksyntä, joka oli läsnä, oli tosi tärkeää. On kyllä uskomatonta miten suuri vaikutus empatialla voi olla. Otettiin tietoisesti semmoinen linja, että nyt ei mietitä kiiltääkö kotona pinnat tai onko sotkusta. Huolehditaan vaan, että perusasiat ovat kunnossa, ettei toinenkin sitten väsy ja ilmapiiri suotta kiristy. Kruunun kultaus oli karissut, joten nyt saattoi alkaa elämään oman jaksamisen mukaan, eikä tarvinut ajatella mitä muut ajattelevat.

Oli helpottavaa puhua omista fiiliksistä kotona. Se oli sillon hyvin minä painotteista monologia, mutta ne kestivät sen hyvin ja jopa kannustivat puhumaan, jotta tiedetään kaikki missä mennään. Ei Janne useinkaan osannut mitään kannustuslauseita vääntää, suomalainen mies, mutta kun aistin, että se oikeasti kuunteli ja sille oli tärkeää kuulla miten voin, niin se helpotti ihan hirveästi. Se on minulle tosi tärkeää, että lähipiirin rakkauteen ja tukeen voi luottaa vaikka mikä tulisi.

Sen eka viikon aikana ymmärsin, miten hirveää voi olla, kun on tosi uupunut. Kyllä siinä oma inhimillisyys muita, mielenterveyden kanssa taistelevia kohtaan kasvoi. Eka kerran vasta  käsitin miten houkuttelevaa se tuska ja kipu olisi viedä pois rauhoittavilla tai joillain muilla turruttavilla aineilla, mutta itse en halunnut niihin turvautua, jos ei sitten ihan pakko tule eteen. Ajattelin, että kestän ne kivut niin pitkälle kuin mahdollista ilman mitään lääkettä, että joudun oikeasti käsittelemään kaikki pintaan nousevat asiat. Kipu ja ahdistus oli kyllä joskus ihan kohtuutonta, se jäyti sisältä- ja ulkopäin yhtä aikaa, se vei välillä ilon ja tarkoituksenkin pois, mutta suomalaista sisua se ei saanut murentumaan.

Rakkaudella Virpi