Uupumuksen musta viitta

Uupumuksen musta viitta

Istun sohvan nurkassa ja itken. Nyt se on tehty!  

Työ, jota sydämelläni tein on päättynyt, yritys, jonka eteen tein omalta osaltani niin paljon kuin osasin ja kykenin, on nyt toisen omistuksessa!  Kauppasalaisuus on viimeinkin julkinen ja ne rakkaat ihmiset, jonka kanssa yhteistyötä on tehty vuosia ovat saaneet hämmentävän tiedon. Tiedon, jonka minä olen tiennyt jo syksystä asti, mutta en ole sitä voinut kertoa. Minä en jaksanut enää, minun oli pakko päästä siitä pois, enää ei ollut reittiä pakoilla uupumusta, kaikki oli jo vuosien saatossa käytetty.

Päällimmäinen tunteeni on häpeä ja tyhjyys. Koen itseni petturiksi, valehtelijaksi ja tyhjäksi… Kaipaan jopa puhelimen soittoääntä. Puhelimen, jonka sointi merkitsi minulle perheillan tai viikonlopun päättymistä, ihmisten tukemista, sijaisten etsimistä, työvuorojen pläräämistä ja lasten laskemista. Nyt se puuttuva pirinä saa oloni entistä surullisemmaksi. En enää ole tärkeä kenellekään, ajattelen. Kuinka saatoin olla niin heikko, vaikka minun olisi pitänyt jaksaa, miten voin näyttää kasvoni kenellekään, vanhemmille, lapsille, yhteistyökumppaneille ja entisille työntekijöille?

Kuika paljon rämeikköä, usvaa ja esteitä on edessä? Minä en tiedä, mutta minun on kuljettava niiden läpi!

Häpeä, pettymys ja alakulo iskee puukon lailla rintaani ja negatiiviset ajatukset vievät mukanaan ja olo on entistä voimattomampi. Usean viikon ajan olen nyt maannut sohvalla, tekemättä yhtään mitään.  Tunteet ja ajatukset ovat olleet pimeitä ja raskaita. Tuntuu kuin jokin vetäisi aina vain alemmas ja alemmas kohti syvyyttää, pinnan alle. Ajatuksia pyörii päässäni taukoamatta, rintaa ahdistaa ja vessassa käyntikin tuntuu ylivoimaiselle. Miten minä voin ikinä selvitä tästä!! Tällaistako todella on elää työuupumuksen kanssa? Ei tämä ei voi jatkua näin. Tästäkö siis viimeinkin alkaa taisteluni työuupumusta vastaan ja itsensä hyväksyminen? Vielä en tiedä selviänkö tai miten selviän, mutta ainakin aion taistella kynsin hampain. Haluan saada oikean elämäni takaisin, haluan löytää oikean minäni ja todelliset arvoni!

Nyt on kulunut reilu vuosi siitä, kun tämä teksti on kirjoitettu. Asiat ovat saaneet jo hieman lempeämmät mittasuhteet, mutta halusin julkaista tämän näin ”raadollisena”, jotta sen hetkiset, todelliset tunteeni ja ajatukseni ovat luettavissa juuri sellaisena kuin ne minulla silloin oli.

Tästä lähtee siis armoton oman elämän ruotiminen ja elämästä oppiminen. Pysy kyydissä!

Aurinkoisin terveisin: Virpi💓