Vaihtokauppa

Kun viimein minulla oli lupa olla uupunut, tunteet ja väsymys tulivat semmoisella rytinällä, etten meinannut enää tuntea itseäni. Minne katosi elämänmyönteinen, iloinen ja omasta elämästään vastuunkantava ihminen? Minne hävisi kiitollisuus ja elämänilo?  Tässä vaihtokaupassa olin kyllä häviäjä, koska tilalle oli tullut itsesäälissä rypevä, negatiivinen ja katkera ihminen, joka oli kuorrutettu häpeällä. Luojan kiitos, sain purettua kaupat aika nopeasti 😉

Päiväkirjaote 28.1.2019 ”Makaan sängyllä ja mietin, mietin, kuinka minulle on päässyt käymään näin? Minä vahva, ystävällinen, tunnollinen. Minä, joka olen yrittänyt olla oikeudenmukainen, tasapuolinen ja rehellinen. Olen ollut aina saatavilla, olen niellyt kaiken pahan, ottanut iskut vastaan asiallisesti, kieroilut, valheet, palautteen ja kaiken… Pyörin sängyssäni, kello on kaksi yöllä. Se sama kaksi, joka oli viime yönä, sitä edellisenä ja sitä ja sitä ja sitä… Sama kehä toistaa itseään, on toistanut jo yli kaksi viikkoa. Itsesääli, katkeruus, syytökset, pettymys itseen ja häpeä omaan heikkouteen. Tuntuu, että uppoan aina vaan syvemmälle ja syvemmälle. Minun on pakko päästä täältä pois!”

Muistan tuolta ajalta sen, kuinka negatiiviset ajatukset tulivat aina vain nopeammin ja katkeruus, tuo elämänilon syöjätär, tuntui vievän minusta kaiken ilon ja valon. Kaiken sen mikä oli osa minua ja jota itsessäni arvostin ja rakastin. Minusta tuntui olevan jäljellä vain mureneva, musta kuori. Sitten se iski, pelko! Mitä jos en toivukaan entiselleni? Mitä jos minusta tulee katkera, negatiivinen ja ilkeä? Mitä jos en koskaan saa olla enää minä? Pelko, viha ja paniikki tuntui rinnassani sadan kilon painoisena.

Sanotaan, että kivun kautta ihminen kasvaa ja nyt sen uskon. Ensimmäinen kuukausi oli kaikista hirvein. Niin hirveä, että lasti tuntui välillä jopa sietämättömältä, mutta tuona aikana olen saanut suurimmat oivallukseni ja selkeimmät merkit siitä mihin suuntaa minun täytyy lähteä. Se suunta ohjasi minua kasvamaan ihmisenä, ottamaan vastuun itsestäni ja kulkemaan kivun läpi. Minun täytyi alkaa tietoisesti kuntouttamaan itseäni ja ajatuksiani. Jos olisin silloin tiennyt, kuinka kivinen tie on edessäni, ehkä olisin valinnut toisin, ehkä en, mutta elämäni suurin oppimatka oli edessäni. Matka aitoon itseeni.

Ei se ole ihme millaisen häpeän kanssa uupunut taistelee. Kun luen omia tekstejäni, joita silloin olen kirjoittanut, ei minulla ensimmäinen tunne ole ylpeys itsestäni, kirjoituksestani ja tavastani käsitellä vaikeuksia. Eikä ihan kaikki ole ”julkaisu kelpoistakaan”.  Silti teidän, että jokainen vaihe on ollut tärkeää käydä läpi, jotta voi päästä eteenpäin.

Rakkaudella: Virpi